Puheenjohtajan blogi: Turvattomuuden mustapilvi

Satu Pulkkinen

Turvan tunne on yksi ihmisen perustarpeista. Kyseessä on tarve, jonka ollessa uhattuna kykymme toimia ja työskennellä heikkenee. Kriisin keskellä on erityisen tärkeää, että jokainen terveydenhuoltoalalla toimiva saisi mahdollisuuden säilyttää toimintakykynsä sekä kykenisi työskentelemään olosuhteisiin nähden parhaalla mahdollisella tavalla. Työnantajien ja keskeisten alan asiantuntijalaitosten tulee ymmärtää, mikä merkitys turvallisuuden tunteella on työntekijöille ja mistä tunne syntyy, etenkin kriisin aikana.

Siitä huolimatta, että Suomi on listattu yhdeksi maailma turvallisimmista maista elää ja myös enemmistö suomalaisista pitää maatamme turvallisena paikkana, terveydenhuoltomme yllä leijuu koronaviruksen mukanaan tuoma turvattomuuden mustapilvi. Terveydenhuollon ammattilaiset on alistettu toimimaan turvallisuuden tunnetta heikentävän uhan alla. Läsnä on pelkoa omasta terveydestä ja fyysisestä turvallisuudesta. On pelkoa siitä, missä määrin alalla työskentelevät altistavat virukselle myös läheisensä. Fyysisen turvallisuuden lisäksi ilmassa on pelkoa siitä, kuinka kauan jaksan psyykkisesti. Menetänkö mielenterveyteni, kun kriisi on ohi?

Turvallisuuden tunteeseen liittyy vahvasti kokemus luottamuksesta. Turvattomuutta lisää epävarmuus siitä, mihin ja keneen voimme luottaa. Kriisin keskellä on tärkeää voida luottaa niihin asiantuntijoihin ja viranhaltijoihin, joihin päätöksentekomme yhteiskunnassa pohjaa ja joihin meitä niin vahvasti pyydetään myös luottamaan.

Viime aikojen uutisoinnit ovat heikentäneet meille keskeisten turvallisuuden ja luottamuksen tunteita. Luemme päivittäin kirjoituksia suojainten vähäisyydestä ja laadusta. Huomaamme, kuinka arvostamamme asiantuntijat ovat arvioineet tilanteet väärin. Vielä tammikuussa meitä lohduteltiin sillä, että koronatapausten todennäköisyys Suomessa olisi hyvin pieni ja kuinka Suomen sairaaloissa on hyvä valmius hoitaa koronavirusinfektioita eristysolosuhteissa. Eristysolosuhteissa hoitamiseen liittyy kiinteästi myös varotoimet ja niissä käytettävät suojaimet. Hetkeä myöhemmin oltiin sitä mieltä, että taudin leviämisen riski Suomessa on edelleen hyvin pieni ja meitä rohkaistiin olemaan huolestumatta. Helmikuun lopussa todettiin, että Suomessa on vain kaksi todettua tapausta eikä Suomessa pitänyt olla riskiä saada tartuntaa. Seuraavaksi avattiin huoltovarmuusvarastot luoden uskoa, että suojaimet eivät lopu. Toisin kävi, korona tuli ja suojaimet uhkaavat loppua.

Turvallisuuden tunteessa ei kuitenkaan ole kyse vain suojaimista. Suojaimet ovat elintärkeä konkretia. Ne ovat kuin symboli laajemmalle työelämää ja terveydenhuoltoa koskettavalle ilmiölle ja kokonaisuudelle. Suojaimet eivät yksin auta kriisistä selviytymiseen. Selviytyminen ei myöskään ole vain sen odottamista, että kriisi on ohitettu ja arki palautunut. Kriisistä selviytyminen on viime kädessä tunne, joka jättää jälkensä niin hyvässä kuin pahassa – turvallisuutena tai  turvattomuutena, luottamuksena tai epäluottamuksena. Kriisin jälkeen näemme myös, nauttiiko terveydenhuoltoala oikeasti sitä arvostusta, josta niin kovasti puhutaan.

Nyt jos koskaan on aika luoda turvallisuutta konkreettisilla toimenpiteillä, jotta jokainen kokee jatkossakin Suomen turvalliseksi maaksi elää. Turvallisuus syntyy teoista ja teot puhuvat puolestaan. Nyt huoli on läsnä joka päivä. Horjuva usko ja luottamus heikentää turvallisuuden tunnetta. Vain sekä psyykkisesti että fyysisesti turvallisuutta tunteva työntekijä kykenee kriisin keskellä antamaan itsestään parastaan. Turvattomuuden tunne lamauttaa ja ohjaa ajatuksemme pois olennaisesta.