Hoivatarpeet eivät katoa, vaikka hoidon kriteerit tiukentuvat: kuka hoitaa ikääntyneitä tulevaisuudessa?

Vilhelmiina Lehto-Niskala

Syksy on alkanut vilkkaalla keskustelulla ikääntyneiden hoivan vastuista. Keskustelun aloittajana toimi Varman toimitusjohtaja Risto Murto, joka ehdotti, että omaisten vastuuta olisi lisättävä vanhushoivan järjestämisessä.

Ikääntyneiden määrän kasvaessa ja kuoleman siirtyessä yhä myöhäisempään ikään on selvää, että hoivan tarve lisääntyy – ainakin jos tarve määritellään kuten nyt. Ikä on muistisairauksien merkittävä riskitekijä, ja muistisairauteen sairastuu Suomessa vuosittain jopa 23 000 ihmistä. Juuri muistisairaudet ovat merkittävä syy hoivatarpeiden kasvuun. Siksi olen samaa mieltä siinä, että on tärkeä käydä keskustelua siitä, miten ikääntyneiden hoito ja hoiva turvataan myös tulevaisuudessa.

Keskustelu on kuitenkin kohdistunut vahvasti ympärivuorokautiseen hoitoon, jota tarvitaan usein elämän viimeisten vuosien aikana. Ympärivuorokautiseen palveluasumiseen päästessään ihmisellä on lähes aina jo varsin heikko toimintakyky. Suurimmalla osalla ympärivuorokautisen hoidon asukkaista on muistisairaus. He ovat usein myös monisairaita.

Ei voida olettaa, että ympärivuorokautisen hoidon tarpeessa olevien ihmisten hoiva siirrettäisiin omaisille. Tuossa vaiheessa tarvitaan gerontologisen hoitotyön osaamista ja sopivia tiloja. Työ ympärivuorokautisessa palveluasumisessa vaatii ammattiosaamista. Valitettavan usein kuvitellaan, että hoivakodeissa edelleen vain jutustellaan ja keitellään kahveja (vaikka sitäkin toki tehdään). Koti ja läheinen voi tarjota tätä vaativaa hoitoa vain harvoissa tilanteissa. Se on hyvin raskasta sekä hoidettavalle että hoivan antajalle.

Tiukentamalla hoidon kriteereitä vastuuta on jo nykyisellään siirretty omaisille. Hoivatarpeet eivät nimittäin katoa, vaikka palveluita heikennettäisiin. Usein perhe huolehtii ikääntyneestä, joka tarvitsee huolenpitoa mutta ei täytä kotihoidon tai ympärivuorokautisen hoidon kriteereitä. Arvioiden mukaan sadat tuhannet suomalaiset tarjoavat apua kodin ulkopuolella asuvalle läheiselleen. Läheisillä on tärkeä rooli virallisten palvelujen täydentäjänä tarjotessaan esimerkiksi mielekkäitä kohtaamisia tai ulkoiluapua. Kaikilla ei kuitenkaan ole omaisia, tai välit omaisiin ovat syystä tai toisesta huonot. Mikäli sopivia palveluja ei ole tarjolla, osa ikääntyneistä päätyy sairaalaosastoille odottamaan hoivakotipaikkaa. Tämäkään ei tietenkään ole kenenkään näkökulmasta toivottu skenaario.

Kysymys hoivavastuiden jakamisesta on myös tasa-arvokysymys. Vastuu perheenjäsenten hoivasta valuu usein naisten harteille. Naisten hoivavastuun kasvattaminen merkitsisi sukupuolten välisten palkkaerojen kasvattamista nykyisestä. Vaikutus näkyisi myös naisille kertyvässä eläketulossa sitä heikentäen.

On selvää, että tarvitaan enemmän työelämän joustoa, jotta ikääntyvän perheenjäsenen hoiva mahdollistuu. Ei ole kuitenkaan kenenkään etu, jos työikäinen ihminen joutuu tahtomattaan jättäytymään töistä hoitamaan ikääntynyttä vanhempaansa. Etenkin naisvaltaisilla aloilla on koettu työvoimapulaa ja hoivavastuiden kasvattaminen olisi omiaan tätä kasvattamaan.

On hyvä, että hoivavastuista ja niiden rahoittamisesta käydään keskustelua. Lopulta nämä ovat arvovalintoja siitä, mihin suuntaan haluamme yhteiskuntaa viedä.

Vilhelmiina Lehto-Niskala, Sh, Th,TtT, puheenjohtaja, Akavan sairaanhoitajat ja Taja