”Kunpa ikääntyneiden hoidon voisi rakentaa alusta asti uudelleen”
Anna-Liisa Arjama
Otsikon sanat olen kuullut monen hoitotyön johtajan suusta. Teen väitöskirjaa ikääntyneiden ympärivuorokautisen hoidon etiikkaan liittyen ja keräsin ensimmäisen aineistoni haastattelemalla hoitotyöntekijöitä ja hoitotyön johtajia eri puolella Suomea.
Hoivakotien työntekijöillä oli kova tarve puhumiselle. Etiikasta eli kysymyksistä oikeasta ja väärästä sekä hyvästä ja pahasta puhuttiin arjen tilanteiden kautta. Eettiset kysymykset olivat työssä jatkuvasti läsnä: pitääkö vastusteleva asukas viedä suihkuun tai hammaslääkäriin, mitä asioita priorisoin työssäni, onko oikein rajoittaa omaisten vierailuja tai vaihtoehtoisesti altistaa asukkaat covidille tai pitääkö ottaa rokote, koska se suojaa asukkaita, vaikka itse ei rokotetta haluaisi?
Vähemmälläkin hoitajamäärällä selvitään, jos puolet ajasta ei kulu tietokoneen ääressä
Hoitajan työ herättää mielikuvan toisaalta ruumiillisesta perushoidosta vaipanvaihtoineen ja toisaalta empaattisesta hoivaamisesta. Todellisuudessa hoitajan työ on aivotyötä, ja ammatillinen osaaminen ulottuu hoitotyön taitoihin, vuorovaikutukseen ja tietokoneella tehtävään työhön.
Ympärivuorokautinen pitkäaikaishoito on voimakkaasti säänneltyä, eli sitä koskevat monet lait, asetukset, arvot ja periaatteet. Lakien tarkoituksena on suojata asukkaita ja hoitajaa, ja palvelut kilpailuttamalla on pyritty tekemään hoidon sisällöstä läpinäkyvää ja kustannustehokasta.
Hoitotyön johtajat haluaisivat mahdollistaa elämän loppuvaiheessa oleville asukkaille hoitajan, jolla on aikaa olla läsnä ja osaamista asukkaan yksilölliseen ja korkealaatuiseen hoitamiseen. Samalla hoitajien ja johtajien aika kuluu aina vain enemmän tietokoneella. Hoidon suunnittelu, arviointi ja kirjaaminen on alkanut viedä kohtuuttomasti aikaa hoitajan työtunneista.
Ei ole tavatonta, että 16 asukasta hoitaa vuorossa kaksi tai kolme hoitajaa, eikä edes se, että vain yhdellä heistä on oikeus antaa lääkkeitä ja riittävä suomen kielen taito vuorovaikutustilanteisiin.
Ympärivuorokautisessa pitkäaikaishoidossa on kyse ihmisen elämänkaaren loppupäästä. Sen tarkoituksena on tarjota turvallinen ja kodinomainen ympäristö, johon läheisetkin kokisivat olevansa tervetulleita. Meistä jokainen toivoisi itselleen empaattista rinnalla kulkijaa, vaikka se tapahtuisi rakenteisen kirjaamisen tai hoitosuunnitelman puolivuosittaistarkistusten kustannuksella.
Toisaalta sääntely ja valvonta on tärkeää palvelussa, jossa pitkälle edennyttä muistisairautta sairastavia ihmisiä hoidetaan suljettujen ovien takana.
Hoitotyön johtajat haluaisivat mahdollistaa elämän loppuvaiheessa oleville asukkaille hoitajan, jolla on aikaa olla läsnä ja osaamista asukkaan yksilölliseen ja korkealaatuiseen hoitamiseen.
Poikkeukset vahvistavat säännön, kunhan ne pysyvät poikkeuksina
Säästöpaineet ovat johtaneet myös hallintokulujen karsimiseen eli siihen, että yhdellä esihenkilöllä saattaa olla useampi yksikkö ja siis kymmeniä alaisia vastuullaan.
Eettiset kysymykset kuuluvat hoitotyöhön, eikä niihin ole yksiselitteistä ratkaisua. Olisi tärkeää, että työpaikoilla on aikaa ja taitoa käydä arjen tilanteita läpi esihenkilön kanssa. Muuten on vaarana, että hoitajan riittämättömyyden tunne tai virheen pelko käy liian kuormittavaksi.
Poikkeusten ja virheiden läpikäymisellä on mahdollisuus oikaista hoidon laatua, mutta se edellyttää luottamuksellista ilmapiiriä, jota on mahdotonta saavuttaa, jos esihenkilö ei työskentele hoitajien välittömässä läheisyydessä.
Eettinen kalteva pinta (slippery slope) saa alkunsa tilanteesta, jossa ammattilainen päätyy toimimaan eettisesti kyseenalaisella tavalla selvitäkseen jostain tiukasta tilanteesta. Näihin hetkiin on syytä pysähtyä ja palauttaa työn tekemisen tapa oikeille raiteille, ettei epäammatillisesta toiminnasta ala muodostua rutiinia.
Kuunnellaan heitä, jotka hoitoa toteuttavat
Ikääntyneiden ympärivuorokautinen pitkäaikaishoito on jatkuvasti otsikoissa ja hyvä niin. Näkökulmia on kuitenkin karkeasti sanottuna kaksi: hoidossa tapahtuvat laiminlyönnit ja hoidon kustannukset. Molemmista hoitajat kantavat aiheetonta syyllisyyttä. Ongelmat ovat rakenteellisia.
On unohdettu, että ympärivuorokautinen pitkäaikaishoito on välttämätön palvelu yhteiskunnassamme, jossa työikäisen väestön ajatellaan tekevän työtä eikä hoitavan omia ikääntyneitä vanhempiaan. Pitkälle edennyttä muistisairautta sairastavan ympärivuorokautinen hoitaminen kotioloissa on mahdotonta, jos sairauteen liittyy esimerkiksi unettomuutta, levottomuutta, harhoja tai aggressiivisuutta.
Toistaiseksi mikään yhteiskunnassamme ei tue muistisairautta sairastavan hoitamista kotioloissa. Meille ei tarjota isoja asuntoja, joissa olisi mahdollista elää useamman sukupolven kanssa; meillä ei ole päivähoitopaikkoja työpäivien ajaksi. En ole myöskään kuullut verohelpotuksista sellaisen auton ostamiseen, jonka kyytiin olisi helppo nousta huonoillakin jaloilla ja johon mahtuisi myös pyörätuoli tai rollaattori.
Onhan meillä omaishoitajan tuki. Mutta todellisuudessa niin kauan, kun omaishoitajilla ei ole mahdollisuutta riittävää toimeentuloon ja lepoon, palvelu on hölmöläisen peiton jatkamista, eli yhteiskuntamme valuvian korjaamista halvimmalla mahdollisella materiaalilla – omaisen selkänahalla.
Mistä löytyisi kultainen keskitie, jossa uskallettaisiin purkaa sääntelyviidakkoa heikentämättä hoidon laatua? Minun vastaukseni on: hoitajia ja hoitotyön johtajia kuuntelemalla. Väitöskirjani on osa tätä työtä, ja toivon, että jo vuonna 2026 pääsen sitä julkisesti puolustamaan. Toivon, että väitöstilaisuuttani on kuuntelemassa salin täydeltä hoitotyön ammattilaisia sekä ikääntyneitä tai ikääntyneiksi aikovia ihmisiä.
Kiitän Akavan sairaanhoitajat ja Taja ry:tä tutkimustyöni taloudellisesta tukemisesta!
Yhteydenotot: anna-liisa.j.arjama@utu.fi