Puheenjohtajan blogi: Tulevaisuus tehdään rohkeilla ja arvostavilla teoilla

Satu Pulkkinen, puheenjohtaja

Kuvitellaan tilanne, missä työskentelen sote-alalla tehtävässä, jossa olen ollut vuosia ja organisaatiossa, jota olen työantajanani palvellut pitkään. Olen tullut työelämässäni käännekohtaan ja epäilen olevani seuraavaa mahdollinen alanvaihtaja. Se, josta tänä päivänä paljon puhutaan ja joka muodostaa suuren uhkapilven suomalaisen sosiaali- ja terveydenhuollon ympärille. Tässä kuvitteellisessa tarinassa haluan keskustella asiasta esimieheni kanssa. Jaan hänelle ammatillisen ahdistukseni ja pohdintani tulevaisuudesta, mitä tulee työelämään. Kerron tulleeni tilanteeseen, josta pääsen pois vain vaihtamalla työpaikkaa. Ilman sitä, en tule tietämään, mitä oikeasti haluan ja missä on ammatillinen tulevaisuuteni. Tunnen itseni ja tiedän, että näin jatkumalla kyynistyn ja työskentelyni muuttuu yhä epäammatillisemmaksi. Koen, että henkinen paine ja paha olo vaikuttavat fysiikkaani. En nuku, väsyttää - pelkään jo terveyteni puolesta. Kerron löytäneeni uuden työpaikan alan ulkopuolelta, ja olen päättänyt ottaa työn vastaan, koska en näe ulospääsyä tästä ammatillisesta loukustani. Pyydän saada palkatonta työvapaata päästäkseni hetkeksi pois ja löytääkseni varmuuden ja itseni työntekijänä. Harmikseni työpaikallani on ollut pitkään käytössä sääntö, jonka mukaan palkattomia vapaita ei myönnetä, mikäli työntekijä lähtee toisen työantajan palvelukseen.

Tosiasia on, että organisaatio menettää yhden työntekijän, sain työvapaata tai en. Lähden, koska jollain tavalla koen olevani sen myös velkaa itselleni, ammattikunnalleni, asiakkailleni ja työantajalleni. Työntekijä, joka kiukuttelee, kohtelee kollegoja huonosti, laiminlyö työtehtäviään ja on jatkuvasti poissa uupumuksen vuoksi, ei ole kenenkään edunmukainen.

Riippuen työnantajan päätöksestä, tulevaisuuteen jää kuitenkin muutama vaihtoehto. Yhdessä vaihtoehdossa totean matkan aikana, että ruoho ei ollutkaan vihreämpää aidan toisella puolella ja palaan voimaantuneena työvapaani jälkeen takaisin tietäen, että tässä organisaatiossa, tällä alalla ja tämän työn parissa haluan viettää lopun työelämäni. Arvostan työantajaani entistä enemmän, koska se mahdollistivat tämän matkan minulle. Kerron siitä ja kehun työnantajaani kaikille tuttaville.

On myös vaihtoehto, että en palaa enää koskaan alalle. Matkani aikana opin tuntemaan itseni ja löydän itselleni uuden työn, joka antoi minulle sellaista ammatillista tyydytystä, jota en uskonut olevankaan. Voin hyvin ja jaksan työkykyisenä eläkeikääni asti.

On olemassa myös vaihtoehto, jossa palaan alalle, mutta uuden työnantajan palvelukseen. En saa mielestäni sitä epämieluisaa kokemusta ja tunnetta, joka minulle lähdön hetkellä jäi joutuessani irtisanomaan itseni. En saanut tukea enkä ymmärrystä tilanteelleni ja pohdinnalleni. Metsä jäi näkemättä, kun katseet olivat puissa.

Työantajalla on mahdollisuus päättää, millaista henkilöstöpolitiikkaa organisaatio edustaa. Nyt on hyvä aika arvioida sitä, tunnistaa tosiasiat ja tehdä uudistuksia ja muutoksia, mikäli niille on tarve. Tämä tarina päättyi siihen, että työvapaani jälkeen palasin työhön ja entisen työnantajani palvelukseen. Palasin sen vuoksi, koska esimieheni totesi lähtöni hetkellä, että ”mene ja nauti matkasta. Arvioidaan tilannetta, kun työvapaasi on päättynyt. Olet lämpimästi tervetullut takaisin, jos siltä tuntuu. Me täällä arvostamme sitä, että työntekijämme kykenevät itsensä reflektointiin ja analyyttiseen ajatteluun, mitä tulee ammatillisuuteen, oman työn tekemiseen ja työnantajamaineeseen.”

Tosiasia ja tarinan opetus on siinä, että työnantajat ja sote-organisaatiot menettävät työntekijöitä halusivat he tai eivät. Ala ei ole vielä lopullisesti menettänyt alanvaihtajaan, sillä on mahdollisuus, että työntekijä palaa. Yksi asia, johon pystymme helposti vaikuttamaan, on se, mihin ja kenen työnantajan palvelukseen hän palaa.